Korona-aikaa on eletty jo vuosi. Lehdet ovat uutisoineet, että etätöiden myötä monella liikunnan määrä on vähentynyt entisestään. Kotona töitä tehdessä ei tarvitse kävelle työpaikalle, printterille, lounaalle tai neukkariin. Moni on irtisanonut kuntosalijäsenyyden ja lopettanut ryhmäliikuntatunneilla käymisen. Toisaalta ulkona liikkuminen on lisääntynyt ja mielestäni tämä on hyväkin ilmiö. Ulkona liikkuminen haastaa kehoa monipuolisesti ja samalla saa raitista ilmaa ja voi nauttia luonnosta. Lisäksi ulkona liikkuessa turvavälit on helppo pitää. Tänä talvena on etelässäkin päästy nauttimaan lumesta ja pakkasista ja tämä on tuonut myös uusia mahdollisuuksia liikkumiseen. Olen hiihtänyt tänä talvena paljon, mutta kokeillut myös esimerkiksi jääkiipeilyä ja retkiluistelua. Erilaiset lajikokeilut tuovat harjoitteluun mukavaa vaihtelua ja toisaalta myös haastavat kehoa uudella tavalla.

Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen liikuntamuoto talvella on jääkiipeily. Sitä pääsee harrastamaan Nuuksion jääputouksilla ohjatuissa kiipeilykokeiluissa, joita järjestää Adventure Partners. Vaikka olen kiivennyt useammalle vuorelle, varsinaista jääkiipeilyä en ole juurikaan harrastanut. Edellisestä kokeilukerrasta oli jo vierähtänyt pari vuotta, joten vähän jännitti, miten kiipeily sujuu. Pienten alkuvaikeuksien jälkeen kiipeily alkoi kuitenkin sujua ohjaajamme Teijan kannustavalla opastuksella. Kaikessa kiipeilyssä tulee kyllä aina niin hyvä onnistumisen fiilis! Mahdollisia tulevia vuorikiipeilyreissujakin ajatellen jääkiipeilystä on varmasti hyötyä, koska vuorilla voi tulla vastaan yllättäviä tilanteita, joissa taidoista on hyötyä. Toisaalta jääkiipeily toimii ulkoilumuotona sellaisenaankin ja Suomestakin löytyy hienoja paikkoja, joita toivoisin pääseväni testaamaan jossain vaiheessa. Ohjattuihin jääkiipeilykokeiluihin on helppo osallistua, kaikki tarvittavat välineet saa lainaksi, eikä aikaisempaa kokemusta tarvitse olla. Suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan tätä hienoa lajia – piristää korona-arkea kummasti ja tarjoaa sopivasti pientä haastetta!

Toinen laji, jota olen käynyt kokeilemassa tänä talvena, on retkiluistelu. Vuokrasin retkiluistimet Gustavelundin yhteydessä toimivasta vuokraamosta ja kävin luistelemassa Tuusulanjärvelle jäädytetyllä radalla. Tämä oli toinen kerta, kun kävin kokeilemassa retkiluistelua ja ensimmäisestä kerrasta oli jo kulunut jo monta vuotta. En myöskään omista minkäänlaisia luistimia, joten en ole luistelua harrastanut moniin vuosiin. Tuusulanjärven jääradan eteen on kuitenkin tehty töitä ja rata oli loistavassa kunnossa. Luistelu sujui hyvin ja mikäs siinä oli hienossa kelissä luistella. Ehdottomasti suosittelen kokeilemaan ja näin saa vähän vaihtelua normaaliin treeniin!

Mikäli liikkumaan lähteminen omatoimisesti ei oikein kiinnosta ja kaipaat vinkkejä ja motivointia treeniin, niin yksi hyvä vaihtoehto on treenata personal trainerin opastuksella. Itse olen tänä vuonna vetänyt one-to-one treenejä ulkona läpi talven. Vaikka välillä on ollut koviakin pakkasia, treenit on silti pystytty pitämään raikkaassa kelissä. Tarpeeksi vaan vaatetta päälle ja sitten liikutaan hieman reippaammin, niin ei tule kylmä. Personal training on hyvä vaihtoehto, jos sinulla on esimerkiksi jokin tietty tavoite tai haluat treenit muokattavan juuri sinulle. Se on myös hyvä vaihtoehto, jos et halua käydä ryhmäliikuntatunneilla ja kotona yksin treenaaminen ei motivoi. Treenit voidaan sovitella juuri sinun aikataulusi mukaan, joten sopii hyvin kiireisellekin liikkujalle. Ulkona persol trainerin kanssa treenatessa turvavälit on helppo pitää ja treenipaikkakin voidaan vapaasti valita.

Talvella moni ulkona harrastettava laji on lähinnä kestävyysliikuntaa ja tämän lisäksi täytyy myös muistaa tehdä lihaskuntotreenit ja liikkuvuuharjoittelua. Tänä talvena olen vetänyt Zoomin välityksellä dynaamista venyttelyä ja lihaskuntotreenejä. Itse olin hieman skeptinen etätreenien suhteen alkuun, mutta nyt kun takana on jo useampi kuukausi, niin tämä sujuu jo rutiinilla. Olen myös saanut treenien järjestämisestä hyvää palautetta ja tämä tottakai motivoi jatkamaan.

Lisätietoja järjestämistäni Zoom-treeneistä löydät täältä: https://www.marikarintanen.com/category/2/treenaa-kotona

Toivottavasti löydät sopivan liikuntamuodon myös näin korona-aikaan. Tsemppiä treeneihin!

Nykyisin puhutaan paljon faskiasta ja lihaskalvoista. Monelle nämä käsitteet ovat tuntemattomia ja aiheuttavat hämmennystä. Eikö enää riitäkään pelkkä lihasten harjoittaminen? Miksi faskiasta ei ole puhuttu aikaisemmin? Onko siis kyseessä muoti-ilmiö? Erilaisten jumppien mainostetaan vaikuttavat myös faskiaan, siis käytännössä mihin ja miten? Miksi faskia pitäisi huomioida osana hyvinvointia?

Faskioiden vaikutuksesta hyvinvointiin puhutaan tällä hetkellä paljon, mutta kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö. Faskioiden olemassa olosta on tiedetty jo pitkään, mutta aikaisemmin niiden ajateltiin olevan lähinnä vain täyteainetta. Viime vuosina tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet ja faskioiden vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on alettu ymmärtää.

Faskia on sidekudosta, joka on ihon ja rasvakerroksen alla oleva seitimäinen verkko. Arkikielessä kuulee usein puhuttavan lihaskalvoista, joka onkin yksi osa faskiaa. Lihaskalvojen lisäksi faskiaan kuuluu paljon muutakin. Karkeasti ajateltuna faskiaa on kahdenlaista, tiukkaa säikeistä ja löysää nestemäistä sidekudosta. Näiden sidekudosten täytyy liukua suhteessa toisiinsa. Mikäli näin ei tapahdu, liikkuvuus vähenee. Arkikielellä puhumme jumeista. Jumeja syntyy, kun ollaan pitkiä aikoja paikoillaan, eikä liikuta tarpeeksi. Istuminen ja staattinen asento jumittaa faskiaa, jolloin kudokset liimaantuvat toisiinsa. Toisaalta myös liian raskas liikunta liian usein toistettuna jumittaa kehoa.

Ihmisen tuki- ja liikuntaelimistö on alunperin tarkoitettu liikkumista ja metsästämistä varten. Nykyihminen kuitenkin istuu suurimman osan ajastaan. Koko yhteiskunta on rakentunut istumiselle – istutaan toimistoissa, palavereissa, autoissa, busseissa, odotushuoneissa. Nykypäivän elämäntyyli ei juurikaan tarjoa fyysistä rasitusta elimistölle, joka on kuitenkin sama kuin miljoonia vuosia sitten. Ei siis ihme, että liikkumattomuus aiheuttaa monenlaisia ongelmia.

Toimiakseen kunnolla faskia tarvitsee liikettä. Faskia toimii aina lihasten kanssa yhdessä muodostaen myofaskiaalisen jatkumon. Parhaiten faskian hyvinvointia ylläpitää dynaaminen venyttely, jonka tarkoituksena on nesteyttää kudoksia. Kudosten nesteyttäminen edellyttää siis pumppaavaa liikettä, mutta myös riittävästi laadukasta ravintoa ja vettä. Dynaamisen venyttelyn lisäksi lihaksia ja faskiaa kannattaa vahvistaa toiminnallisella lihaskuntoharjoittelulla. Faskian harjoittaminen on tärkeää, koska suurin osa vammoista tulee faskiaan.

Liikkumattomuuden lisäksi faskiaa kiristää myös stressi. Emme voi välttää stressiä, eikä se ole tarkoituskaan. Kuitenkin stressin kanssa on opittava elämään. Stressireaktion tarkoitukena on ollut alunperin valmistaa ihmisen keho fyysiseen toimintaan, pakenemiseen tai taistelemiseen. Nykyihminen kuitenkin kokee stressiä esimerkiksi työpaikalla, eikä siitä yleensä seuraa fyysistä toimintaa, johon keho kuitenkin stressitilassa on valmistautunut. Tämän takia paras lääke stressin purkamiseen on aerobinen liikunta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kuntotasoon nähden liian raskas liikunta liian usein toistettuna kuormittaa kehoa liikaa. Liikunnan olisi oltava tasapainossa elämän muun kuormituksen kanssa. Mitä enemmän elämässä on kehoa fyysisesti tai psyykkisesti kuormittavaa stressiä, sitä enemmän tarvitaan palauttavaa liikuntaa. Palauttavaksi liikunnaksi sopii hyvin kaikki aerobinen liikunta, jossa kannattaa noudattaa vanhaa hyvää PPPP-sääntöä: pitää pystyä puhumaan puuskuttamatta. Stressi siis kiristää faskiaa, mutta tämän voi ajatella myös käänteisesti: faskian rentouttaminen vähentää stressiä. Niinpä esimerkiksi dynaaminen venyttely toimii hyvänä keinona purkaa stressiä. Samalla kun kehon kireydet poistuvat, myös mieli rentoutuu.

Puristan rystyset valkeina lumikissan kaidetta ja yritän pysyä kyydissä niin, etten lähden valumaan jyrkässä ylämäessä toisten kyydissä olevien päälle. Kello on yksi yöllä, puuskittainen tuuli tunkeutuu iholle monen vaatekerroksen läpi ja dieselin voimakas haju tunkeutuu väkisin sieraimiin saaden olon tuntumaan kuvottavalta. Yöunet ovat jääneet lyhyiksi ja perusleirin kontin kovalla patjalla nukkuminen on saanut hartiat jumiin ja pään kipeäksi. Täysikuu alkaa olla ohi ja linnunradan voisi ehkä nähdä. Paitsi, että juuri nyt en ehdi tähyillä taivaalle. Mietin, että mitä ihmettä teen Venäjän syrjäseudulla keskellä yötä lumikissan kyydissä vuoren rinteellä?

Tämä on Elbrus, Euroopan korkein huippu, joka kohoaa Venäjällä lähellä Georgian rajaa 5642 metriin. Lumikissan käyttö vuoren huiputuksessa saattaa kuulostaa huijaukselta, mutta todellisuudessa olemme tampanneet tätä samaa vuorenrinnettä useana aikaisempana päivänä jo lähes kyllästymiseen saakka. Olemme tehneet nousuja perusleiristä käsin joka päivä hieman korkeammalle paahtavassa auringossa ja palanneet takaisin iltapäivisin lumen muuttuessa sohjoksi ja lopulta vuolaasti virtaaviksi puroiksi, joita ylittäessä kengät hörppäävät vettä. Olemme viettäneet iltoja perusleirissä katsellen auringonlaskua ja sen jälkeen ihaillen täysikuuta ja kuunnellen venäläisen oppaamme, Victorin, kitaransoittoa. Olemme totuttaneet kehoamme hetki hetkeltä edessä olevaan koitokseen, huiputusyöhön. Vuoristotaudin oireiden sekoittuessa jännitykseen ja suureen tunnelataukseen, olemme kärsineet enemmän tai vähemmän erilaisista oireista, kuten päänsärystä, huonovointisuudesta, väsymyksestä, ruokahaluttomuudesta, unettomuudesta ja sekavista unista. Olemme katselleet, kuinka ryhmä toisensa jälkeen lähtee huiputukseen perusleiristä, kukin vuorollaan. Muutaman päivän aikana olemme tiiminä hitsautuneet hyvin yhteen ja nauraneet, paljon. Jakaneet saman tuskan perusleirin vessoista ja tillistä, jota on ollut joka ruuassa.

Huiputusyritykseen lähteminen saa joka kerta adrenaliinin sekoittumaan jännitykseen, innostukseen, malttamattomuuteen ja ärtymykseen. Joka kerta kyseenalaistan mielessäni koko touhun mielekkyyden, mutta en koskaan sano ääneen mitään. Joka kerta olen myös yhtä malttamaton lähtemään, elän täysillä hetkessä, enkä ajattele mitään muuta. Unohdan ajan ja paikan, ihmiset ympärilläni ja keskityn vain omaan suoritukseeni. Niin nytkin.

Lumikissa jättää meidän siihen paikkaan, jossa kaksi päivää aikaisemmin olin käynyt kääntymässä ja palannut takaisin perusleiriin. Nyt on aika lähteä kohti huippua. Otsalamppujen valaistessa tietä asetun jonon hännille, jotta saan rauhassa säädellä vauhtia. Haluan aluksi edetä hitaasti, jotta voin olla varma voimieni riittävyydestä huipulle saakka ja vielä takaisin alas ja toisaalta rauhassa etenemällä pystyn vähentämään mahdollisia vuoristotaudin oireita. Heti alkumatkasta huomaan hengittämisen olevan vaikeaa ja joudun välillä haukkomaan henkeä. Joudun hidastamaan vauhtia. Onneksi kuitenkin ensimmäisen tauon jälkeen hengittäminen helpottuu ja askel alkaa tuntua kevyeltä. Tulee tunne, että tämähän on helppoa ja pääsen hyvään flow-tilaan, jossa elän vain tässä hetkessä ilman muita ajatuksia ja ajantaju katoaa.

Lopulta opas kertoo huipun olevan noin 40 minuutin kävelymatkan päässä. En ole uskoa kuulemaani, olin odottanut matkaa olevan jäljellä vielä paljon enemmän. Matkan varrelta näkyy uskomattoman hieno auringonnousu, joka värjää taivaanrannan purppuraksi ja pinkiksi. Ja lopulta, siinä se on – Euroopan korkein huippu 5642 metriä.

Elbrusin huiputus oli lopulta monella tavalla helppo. Henkisesti olin varautunut paljon raskaampaan fyysiseen suoritukseen, mutta nyt ei oikeastaan missään vaiheessa tullut väsymyksen tunnetta. Lisäksi akklimatisoituminen alkoi olla kohdillaan huiputusyönä – kiitos matkatoimisto Aventuran hyvinsuunnitellun matkaohjelman. Palaillessani alaspäin mietin jo seuraavia mahdollisia vuoria, joita haluan kokea tulevaisuudessa. Vuorikiipeily ei ole helppo laji, mutta tällä kertaa kaikki tähdet olivat kohdillaan. Elbrus on tunnettu kovista ukkosista ja nopeasti vaihtuvista sääolosuhteista. Ensimmäisen ukkosen saimme kokea vasta tunteja sen jälkeen kun olimme palanneet turvallisesti perusleiriin. Olimme olleet onnekkaita.

Tänä kesänä olen treenannut todella paljon ulkona. Tänä kesänä olen myös treenannut paljon monipuolisemmin kuin aikaisemmin vuorikiipeilymatkoille valmistautuessa. Olen tehnyt mäkitreenejä, mutta sen lisäksi paljon muutakin: polkujuoksulenkkejä, dynaamista venyttelyä, kahvakuulatreenejä, kehonpainoharjoittelua sekä tietysti jokapäiväiset kävelylenkit koirien kanssa. Suuri osa harjoittelusta on ollut peruskestävyysharjoittelua. Tämä tarkoittaa sitä, että syke on noin 60 – 70 prosenttia maksimisykkeestä. Käytännössä vanha hyvä sanonta: ”pitää pystyä puhumaan puuskuttamatta” pätee tähän. Näillä sykkeillä liikuttaessa peruskunto paranee ja rasva-aineenvaihdunta kehittyy, mutta rasitusvammojen riski on pieni. Lisäksi näillä sykkeillä liikkuttaessa jaksetaan pidempään. Peruskestävyyssykkeillä liikkuminen sekä monipuolinen harjoittelu yhdessä ovat mahdollistaneet melko suuretkin harjoitusmäärät. Kun harjoittelu on riittävän monipuolista, kuormitus jakaantuu tasaisemmin, eikä kuormita liikaa tuki- ja liikuntaelimistöä. Toisaalta myös riittävä palauttava liikunta ja dynaamiset venytykset ovat mahdollistaneet nopean palautumisen. Toki esimerkiksi mäkitreeneissä syke nousee helposti jyrkässä ylämäessä vauhtikestävyysalueelle, mutta toisaalta alamäessä syke laskee nopeasti, eikä pitkästäkään mäkitreenistä tule liian kuormittava.

Kesäloman aluksi osallistuin Functionality kesäleirille, jossa pääsin tutustumaan erilaisiin monipuolisiin kehonpainoharjoituksiin. Aikaisemmin minulla oli kehonpainoharjoittelusta mielikuva, että se sisältää lähinnä punnerruksia ja kyykkyjä, mutta nyt kun olen tutustunut siihen paremmin, niin olen huomannut, kuinka monipuolista se onkaan. Leirillä tutustuttiin erilaisiin monipuolisen harjoittelun filosofioihin kuten esimerkiksi Fighting Monkey -koulukunnan monipuolisiin harjoituksiin, rytmiin ja reaktiokykyyn. Leirillä teimme todella monipuolisia harjoituksia kehon painolla ja saimme kokeilla aivan uuden tyyppisiä tapoja liikkua. Jatkossa aion tutustua lisää tämän tyyppiseen harjoitteluun ja saan siitä varmasti ideoita myös omiin ohjauksiin. Omaa kehoaan voi käyttää harjoittelussa niin monella muullakin tapaa kuin perinteisellä kuntosaliharjoittelulla. Vielä muutama vuosi sitten treenasin kuntosalilla monta kertaa viikossa, mutta nykyisin harjoittelen paljon monipuolisemmin ja olen paremmassa kunnossa. Erityisesti vuorilla liikuttaessa eteen saattaa tulla yllättäviä tilanteita ja omaa kehoaan joutuu haastamaan uudella tavalla. Kaikkeen ei tietysti voi varautua, mutta mitä monipuolisemmin kehoaan on harjoittanut, sitä paremmin se reagoi uusiin tilanteisiin.

Kehonpainoharjoittelu on myös kätevää, koska sitä voi tehdä missä tahansa. Olen myös pyrkinyt tekemään lyhyitä harjoituksia aina kun siihen on ollut mahdollisuus ja aikaa. Perinteisesti olemme tottuneet ajattelemaan, että treenaamiselle pitäisi olla aikaa tunti ja sitten kun sitä aikaa ei ole, niin treeni jätetään helposti tekemättä. Itse olen pyrkinyt hyödyntämään kaiken mahdollisen ajan ja tekemään lyhyitäkin harjoitteita. Myös lyhyitä venytyksiä teen pitkin päivää. Kun kaikki päivän mittaan tehdyt lyhyetkin harjoitukset lasketaan yhteen, niin niistä kertyy helposti pidempikin treeni. Keho pysyy myös paremmin vetreänä, kun sitä liikuttelee mahdollisimman usein ja monipuolisesti.

Ensimmäisellä Alpeille suuntautuneella kiipeilymatkallani huomasin liikkuvuuteni olevan huono. Varsinkin kalliokiipeilyssä, mutta myös vuorikiipeilyssä jyrkimmissä kohdissa tulee tilanteita, joissa on pystyttävä venymään hyvin ja ponnistamaan korkeammalle. Tämä ei onnistu jumissa olevilla jaloilla. Ennen vuorikiipeilyn aloittamista minulla oli takanani melko intensiivinen kuntosalitreenikausi. Olin toki venytellyt jonkin verran, mutta lähinnä olin tehnyt perinteistä staattista venyttelyä. Personal trainer -koulutuksessa teimme erilaisia dynaamisia liikkuvuusharjoitteita, jotka sitten myöhemmin otin mukaan omaan harjoitusohjelmaani. Nykyisin teen liikkuvuusharjoittelua säännöllisesti useamman kerran viikossa ja myös lämmittelynä ennen varsinaista treeniä. Ilman dynaamista liikkuvuusharjoittelua en pystyisi tekemään pitkiä mäkitreenejä, jotka ovat oleellinen osa vuorikiipeilyyn valmistautuessa. Myös juoksu sujuu huomattavasti paremmin, kun jalat eivät ole kireät puupökkelöt.

Dynaamisella venyttelyllä tarkoitetaan erilaisia liikkuvuutta parantavia harjoitteita, jotka samanaikaisesti sekä vahvistavat että venyttävät lihaksia. Dynaaminen venyttely on jatkuvaa liikettä, itse venytyksessä pysytään vain pieni hetki, mutta liike toistetaan useita kertoja. Ideana on, että kun lihas vertyy, se myös joka kerta venyy hieman pidemmälle ja näin ollen liikkuvuus paranee. Dynaaminen venyttely parantaa kehon luonnollisia liikeratoja. Kehomme on luotu liikkumaan moneen eri suuntaan, mutta arkipäivässä emme käytä kaikkia näitä liikeratoja. Toimiakseen hyvin keho tarvitsee kaiken suuntaista liikettä.

Mitä hyötyä venyttelystä sitten on? Aina sanotaan, että olisi hyvä venytellä, mutta monella se jää tekemättä. Usein tehdään muutama staattinen yläasteella opeteltu venyttelyliike, joista ei sinänsä ole mitään haittaa, mutta ei juuri mitään hyötyäkään. Staattinen venyttely ei yleensä avaa kireitä lihaksia kovinkaan tehokkaasti. Dynaaminen venyttely sen sijaan lämmittää ja vetreyttää lihaksia. Se ennaltaehkäisee lihasjumeja ja rasitusvammoja, sekä nopeuttaa palautumista. Dynaaminen venyttely lisää myös psyykkistä hyvinvointia, se rentouttaa kehoa kokonaisvaltaisesti, vähentää stressiä ja lisää mielihyvää tuottavia endorfiineja. Hyvinvoivassa kehossa myös aivot toimivat tehokkaammin.

• 

Harvasta liikuntalajista voi sanoa, että se sopii aivan kaikille. Uskallan kuitenkin väittää, että dynaaminen venyttely sopii nimenomaan kaikille. Nykyisin istumme paljon sekä töissä, että vapaa-ajalla. Istuminen aiheuttaa monenlaisia haittoja, mutta ehkä ensimmäisenä huomataan niska- ja hartiajumit. Dynaamiset venytykset avaavat kehoa tehokkaasti ja ovat ikään kuin vastalääkettä staattiselle istumisasennolle.

Myös monien eri lajien aktiiviliikkujat hyötyvät dynaamisista venytyksistä. Mitä kovempaa harjoittelee, sitä enemmän on myös muistettava venytellä. Suosittelen tekemään venytyksen omana harjoituksenaan, koska silloin siihen jaksaa keskittyä paremmin. Nyt kesällä on aivan ihana tehdä venyttelyharjoitukset ulkona auringonpaisteessa. Mikäli omin päin toteutettu venyttelyharjoitus tuntuu tylsältä ja ideat loppuvat kesken parin liikkeen jälkeen, niin täältä löydät aikataulut ohjatuille tunneille:

https://www.facebook.com/events/983800335148808/

Tete Roussen majalta katsottuna Gouterin seinä näytti massiiviselta ja pelottavalta. Siitä saattoi erottaa pahamaineisen Grand Couloirin sekä kiipeilijöitä pieninä pisteinä kulkemassa reittiä. Kun oikein tarkkaan kuunteli, pystyi erottamaan pienten kivien vyörymisestä aiheutuvan kohinan, joka muistutti jollain tavalla vesiputouksen ääntä.

Olimme saapuneet Tete Roussen majalle muutaman tunnin helpon patikoinnin jälkeen Nid Aigle -juna-asemalta. Tunnelma majalla oli odottava. Samassa huoneessa majoittuvien kesken vaihdoimme arvioita Gouterin seinästä, joka olisi edessä seuraavana päivänä. Joku tiesi sen olevan todellisuudessa paljon helpompi kuin miltä se näytti.

Aamulla, vielä pimeän aikaan, söimme pikaisen aamupalan ja lähdimme majalta kulkemaan kohti Gouterin seinää. Laitoimme heti majan pihassa jääraudat valmiiksi kenkiin kiinni. Otsalamput valaisivat kapeaa polkua. Aamun ensi säteiden sarastaessa saavuimme Grand Couloirille. Kyseessä oli siis Gouterin reitin vaarallisin paikka, jossa kivivyöryt ovat tavallisia ja jossa sattuu kuolemaan johtavia onnettomuuksia joka vuosi. Grand Couloirin ylitys on järkevintä tehdä aamulla aikaisin, jolloin on vielä pakkasta. Tällöin kivivyöryjen riski on pienin mahdollinen. Auringon lämmittäessä kivet alkavat irrota ja silloin kolu on vaarallinen ylittää.

Ennen kolun ylitystä pidimme pienen tauon ja opas varmisti reitin turvallisuuden. Oli täysin hiljaista. Pidätin hengitystä. Ei kivivyöryjä. Saimme lähtöluvan ja lähdimme ylittämään kolua. Se oli vain muutama kymmenen metriä leveä ja ohi melko nopeasti. Kolun ylityksen jälkeen irrotimme jääraudat kapealla kallion kielekkäällä, koska tästä eteen päin edessä olisi kalliota. Noin tunti Grand Couloirin ylittämisen jälkeen, kun olimme jo turvallisen matkan päässä, kuului valtava pamaus ja näimme todella massiivisen kivivyöryn valuvan alas kolua pitkin. Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle.

Alhaalta katsottuna jyrkältä näyttänyt seinä ei lopulta ollutkaan kovin vaikea. Siinä oli muutamia ilmavia kohtia, joissa korkean paikan kammoinen olisi tuntenut olonsa turvattomaksi, mutta enää en pelännyt. Kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme avaruusasemaa muistuttavalle Gouterin majalle, jossa pidimme pienen tauon.

Tauon jälkeen matka jatkui Gouterin majalta kohti huippua ja tämä osuus oli täysin jäätikköä. Suurin osa matkasta muistutti lähinnä helppoa sunnuntaikävelyä ja keli oli täydellinen. Suurimman osan matkasta aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä tuullut juuri yhtään. Joka puolella oli hohtavan valkoista lunta ja ympärillä upeat vuoret. Lopulta iltapäivällä monen tunnin kiipeämisen jälkeen saavutimme Mont Blancin huipun.

Omalta osaltani Mont Blancin huiputus onnistui täysin. Keli oli täydellinen ja olin akklimatisoitunut hyvin. Olin myös onnistunut tankkauksessa, joten energiat eivät loppuneet kesken missään vaiheessa. Alpeilla ruoka on yllättävän hyvää majoillakin, joille kaikki elintarvikkeet kuljetetaan helikoptereilla. Nukuin majoilla hyvin, vaikka samassa huoneessa oli 15-20 henkeä. Vuorilla liikuttaessa ei voi myöskään korostaa liikaa ammattitatoisen, reitin hyvin tuntevan vuoristo-oppaan merkitystä.

Ensimmäisen Alpeille suuntautuneen kiipeilymatkani jälkeen ajatus Mont Blancille kiipeämisestä tuntui kaukaiselta haaveelta. Olin nähnyt videoita pahamaineisesta Grand Couloirista ja tiesin reitillä olevan ilmavia kohtia, jotka saivat korkeanpaikan kammoisen voimaan huonosti pelkästä ajatuksesta. Silti ajatus kiipeämisestä ei jättänyt minua rauhaan. Kilimanjaron jälkeen ajatus tavallisesta vaellusreitistä Alpeilla tuntui liian tylsältä, eikä tarjoaisi tarpeeksi haasteita. Mont Blancille oli päästävä.

Ensimmäinen askel korkean paikan kammon voittamisessa oli motivaatio. Mont Blancille kiipeäminen tuntui niin houkuttelevalta, että olin valmis kohtaamaan pelkoni silmästä silmään. Se, mitä olin ennen pitänyt mahdottomana saavuttaa, alkoi vähitellen tuntua mahdolliselta. Aloin tietoisesti muuttaa ajatuksiani siihen suuntaan, että korkean paikan kammosta on mahdollista päästä yli. Ajatukset ohjaavat toimintaa ja jokainen pystyy itse vaikuttamaan omiin ajatuksiinsa. Kävin myös harjoittelemassa kalliokiipeilyä ja lopulta uskalsin kiivetä ilman pelkoa. Tiesin olevani valmis Mont Blancille.

Heinäkuun lopulla 2018 Suomen kylpiessä ennennäkemättömässä helleaallossa pakkasin laukun täyteen goretexia ja ujutin jalkani vuoristokenkiin. Matka kohti Mont Blancia oli alkanut. Osallistuin Elämysmatkojen järjestämälle Mont Blanc -viikolle, jossa ensimmäiset päivät asutaan Verbierissä. Kylä sijaitsee 1500 metrin korkeudessa, joten akklimatisoituminen alkaa heti. Verbierissä pääsee myöskin hissillä aina 3000 metrin korkeuteen, jossa vietin kaksi päivää ihaillen Mont Blancin huippua etäältä.

Ennen Chamonixiin lähtöä kävimme tekemässä kahden päivän harjoitusnousun Italiassa sijaitsevalle Vincent Pyramidelle. Yövyimme viihtyisällä Mantova -majalla ja harjoittelimme jäätiköllä tarvittavia pelastautumistaitoja. Huiputimme Vincent Pyramiden hienossa auringonpaisteessa. Nousu oli helppo ja sen tarkoituksena oli lähinnä parantaa akklimatisoitumista Mont Blancia varten.

Herätys on klo 23:30. Todellisuudessa en ole nukkunut silmän räpäystäkään. Kömmin ulos teltasta ja vedän keuhkot täyteen happea. Ilma on raikas, on kuulas pakkasyö. Taivaalla tuikkivat miljoonat tähdet, 4600 metrin korkeudessa ne tuntuvat olevan jotenkin lähempänä. Vilkaisen ylöspäin, Kilimanjaron huipun suuntaan ja näen lähes katkeamattoman otsalamppujen muodostaman valonauhan kiemurtelevan vuoren rinnettä ylöspäin. Tuohon valoletkaan liittyisin itsekin kohta. Kokki tuo teetä ja keksejä, syön pikaisesti seisaaltani ja ilmoitan olevani valmis lähtemään mahdollisimman pian. Olen kärsimätön, haluan vain päästä huipulle. Oppaan otsalamppu ei toimi ja hän kysyy, onko minulla ylimääräisiä pattereita. Ähellän vielä hetken aikaa ahtaassa teltassa ja löydän pari ylimääräistä patteria, sitten pääsemme lopulta lähtemään.

Edellisenä iltana olimme käyneet läpi tulevaa reittiä ja saaneet vielä viime hetken ohjeita tulevaan huiputukseen. Illalla vointini oli ollut hyvä ja olin selvästi akklimatisoitunut hyvin perusleirin korkeuteen, joskaan ruoka ei ollut maistunut siinä määrin, mitä opas olisi halunnut meidän syövän. Mielialani oli myös selvästi parantunut parin päivän takaisesta ja olin puolittanut vuoristotautilääkkeiden määrän. Olin myös päättänyt, että jatkossa tulevilla matkoillani en enää käyttäisi vuoristotautilääkkeitä, koska epäilin niiden aiheuttaneen huonon olon aikaisemmin.

Ensimmäiset tunnit perusleiristä lähdön jälkeen sujuvat kohtuullisen mukavasti. Pimeässä ei näe kovin pitkälle, ainoastaan otsalamppu valaisee polkua. Pimeys on yksi syy siihen, miksi huiputus tehdään yön aikana. Pimeässä ei näe, kuinka masentavan kaukana huippu on. Toinen syy yöllä lähtöön on se, että päivällä auringon paahde näissä korkeuksissa on armoton. Yritän syödä suolapähkinöitä ja glukoosipastilleja säännöllisesti sekä juoda tarpeeksi vettä. Opas kyselee vähän väliä vointiani ja vakuutan kaiken olevan kunnossa. Pikku hiljaa kiipeäminen alkaa hengästyttää, epäilen korkeutta olevan tässä vaiheessa oli jo yli 5000 metriä. Siellä täällä korkealla edessä päin alkaa näkyä pimeydessä erottuvia pieniä lumikasoja. Uskon huipun olevan lähellä.

Todellisuudessa huippu ei vielä tässä vaiheessa ole lähelläkään. Hengitys alkaa muuttua katkonaiseksi. Kävelen 2-3 askelta kerralla ja sitten on pakko pysähtyä haukkomaan henkeä. Opas ei anna pysähtyä pitkäksi aikaa. Silloin tällöin tunnen kuinka ohimoilla alkaa jyskyttää ja silmissä sumenee, mutta pienen pieni tauko auttaa tasaamaan tilannetta. Vaelluspolun varrella näkyy silloin tällöin ihmisiä oksentamassa ja osa kääntyy alas päin huippua saavuttamatta.

Vuorilla rankin hetki koetaan yleensä juuri ennen auringon nousua. Itselleni tämä hetki ajoittautuu jyrkkään ylämäkiosuuteen, joka johtaa kraatterin reunalle, Stella Pointiin. Tuntuu kuin yrittäisin kävellä loputonta hiekkakuopan seinämää ylöspäin ja samalla vajoan syvemmälle hiekkaan. Tuntuu, että en pääse eteen päin. Olen myös alkanut yskiä, koska ilma on kuiva ja kuljemme valtavassa pölypilvessä. Yritän juoda vettä, mutta repussani oleva juomasäiliö on jäätynyt. Kaivan repun sivutaskussa olevan juomapullon, mutta voimani eivät riitä korkin avaamiseen. Joudun pyytämään oppaalta apua. Ärtymys kasvaa ja voimistuu. Lopulta auringon sarastaessa saavutan Stella Pointin. Tiedän pääseväni huipulle, koska Stella Pontilta Uhuru Peakille on enää non 45 minuutin matka ja osuus on suhteellisen helppoa loivaa nousua.

Auringon jo porottaessa taivaalta, saavutan lopulta Uhuru Peakin, 5895 metrin korkeudessa. Huipulla ollaan vain hetki. Otamme kuvia ja onnittelemme toisiamme. Väsymys on tässä vaiheessa niin suurta, että puhetta ei juurikaan jaksa tuottaa. Myös tunteet ovat pinnassa ja vaihtelevat laidasta laitaan. Huiputuskuvien jälkeen on aika lähteä alaspäin.

Kuljen koko matkan huipulta takaisin perusleiriin yksin. Oppaani on mennyt menojaan ja ottanut reppuni helpottaakseen taakkaani. Välillä vajoan hiekkaan ja kaadun. Nousen ylös ja jatkan matkaani. Päässäni on vain yksi ajatus: leiriin on päästävä ja nukkumaan. Aurinko porottaa täysillä, eikä minulla ole ruokaa tai juomaa. Tässä vaiheessa en kyllä siitä välitäkään. Lopulta juuri ennen perusleiriä, oppaani ilmestyy jostain ja saan reppuni takaisin. Kaadun telttaan ja nukahdan suorilta jaloilta. Aurinko porottaa teltan kankaan läpi ja on kuuma, mutta se ei nyt juuri haittaa.

Noin tunnin unien jälkeen kokki tulee herättämään lounaalle ja sitten on jaksettava vielä neljän tunnin vaellus alas Millenium Campiin. Päiväunien jälkeen olo on tokkurainen ja ajatuskin liikkeelle lähdöstä kuvottaa. Pakotan kuitenkin itseni syömään vähän, ähellän makuupussin rullalle, pakkaan tavarat ja lähden tutisevin jaloin polkua alaspäin. Aluksi joka paikkaan sattuu ja kolottaa, mutta kun liikkeelle on päässyt, niin loppumatka sujuukin sitten jo rutiinilla. Millenium Camp on sademetsässä, ilma on raikas ja helppo hengittää. Nukun viimeisen yön ensimmäistä kertaa kunnolla koko vaelluksen aikana.

Yö on musta. Yritän olla kompastelematta kivisellä polulla. On täysikuu, mutta pilvistä. Silloin tällöin pilviverhon raottuessa kuu valaisee polkua hetken ja luo aavemaista tunnelmaa. Viidakko ympärilläni on pimeä. Apinoiden kiljunta rikkoo hiljaisuutta. Miten ihmeessä olen joutunut keskelle pimeää viidakkoa?

Aikaisemmin päivällä Kilimanjaron Machame -reitin lähtöportilla oli ollut vilskettä. Useita ryhmiä oli ollut lähdössä reitille ja ennen kansallispuistoon pääsyä on vaellusluvat oltava hankittuna. Pääoppaamme oli käynyt vakuuttamassa meille useita kertoja, että kaikki on kunnossa ja että pääsisimme matkaan ihan pian. Lupien hankkiminen ei ollut kuitenkaan sujunut aivan toivotulla tavalla maksupäätteen hitauden takia. Lopulta pääsimme lähtemään matkaan myöhään iltapäivällä apuoppaamme kanssa, pääoppaan jäädessä odottamaan hitaasti raksuttavaa maksupäätettä. Lähtöportilta ensimmäiseen leiriin vaeltaminen kestäisi useita tunteja ja laskin mielessäni, että pimeä ehtisi tulla ennen kuin pääsisimme ensimmäiseen leiriin. Harmittelin sitä, että olin tullut pakanneeksi otsavalon kantajille menevään laukkuun. Retkiseurueestamme kantajat ja kokki olivat lähteneet jo aikaisemmin päivällä kohti ensimmäistä leiriä.

Lopulta saavumme ensimmäiseen leiriin. Yllätyn siitä, kuinka paljon telttoja on. Kestää tovi, ennen kuin löydämme oman telttamme, jonka kantajat onneksi ovat valmiiksi pystyttäneet. Leiri muistuttaa festarialuetta, joka puolelta kuuluu puheensorinaa ja musiikkia. Kokit laittavat ruokaa ja eri puolilta maailmaa tulleet turistit kerääntyvät illalliselle isompiin ruokailutelttoihin.

Kilimanjaron kansallispuistoon ei pääse ilman paikallista opasta ja kantajia. Tansania on köyhä maa ja haluaa työllistää paikallisia matkailubisnekseen. Osansa on myös turvallisuustekijöillä, Kilimanjaro on 5895 metriä korkea vuori ja näissä olosuhteissa vuoristotaudin riski on jo todellinen.

Ensimmäinen leiri, Machame Camp sijaitsee 3026 metrin korkeudessa. Tähän korkeuteen mennessä sademetsävyöhyke on jo jäänyt taakse ja puut alkavat olla pienempiä. Ennen nukkumaan menoa opas varoittelee vielä leirissä yöaikaan vierailevista hyeenakoirista ja käskee piilottamaan kaikki ruuat. Suljen pähkinäpussin tiiviisti, vaikka oikeastaan haluaisin kyllä nähdä hyeenakoiran. ”Et halua” opas vastaa ja vannottaa vielä: ”Ne ovat iljettäviä. Älä jätä mitään ruokia esille”.

Toisen päivän aikana kuljetaan kanervanummivyöhykkeellä sekä ylitetään Shiran kaldera, karun laavan täyttämä ylänkö. Maisema alkaa muuttua karummaksi, mitä korkeammalle saavumme. Korkeusmetrien myötä katoavat myös ruokahalut. Kilimanjarolla tarjottava ruoka on pääosin riisiä ja pastaa sekä kasviksia. Aamupalalla on tarjolla puuroa, paahtoleipää ja teetä.

Kolmas vaelluspäivä on raskas. Kuljemme 4600 metrin korkeudessa vuoristoerämaan halki. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja maasta nouseva pöly takertuu kurkkuun. Syömme pienen retkilounaan Lawa Tower Campissä, mutta ruoka ei edelleenkään maistu. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä ja jyskytys voimistuu iltaa kohti. Lopulta saavun leiriin ja menen suoraan telttaan nukkumaan. Illallisella ruoka ei edelleenkään maistu ja päänsärky saa voimaan pahoin. Opas kyselee voinnistani ja samalla tulee puheeksi vuoristotautilääkkeet. Olen ottanut ennalta ehkäisevästi vuoristotautilääkkeitä ja selviää, että ottamani määrä on ollut liian suuri. Opas käskee vähentää määrän puoleen. Seuraavat kaksi päivää olisivat ratkaisevia. Olisiko minusta huiputtamaan Kilimanjaro vai joudunko kääntymään takaisin? Olo on surkea ja kömmin aikaisin telttaan. En kuitenkaan saa nukuttua ja pyörin makuupussissani. Päässäni kiertää vain yksi ajatus: onko peli menetetty?